“Hyvien tyyppien” palkkaaminen vie pohjan diversiteettipuheelta

Sanon heti alkuun, että yrityksillä on kaikki oikeus palkata kenet haluavat, mutta puhe diversiteetistä kannattaisi useasti jättää vähemmälle.

Tein opinnäytetyöni neurodiversiteetin huomioimisesta rekrytointi- ja perehdytysprosesseissa. Aihe tuntui kiinnostavan monia, ja pääsinkin keskustelemaan lukuisten rekrytointien parissa työskentelevien tai työskennelleiden ihmisten kanssa sekä puhumaan aiheesta erilaisissa tilaisuuksissa. Näiden keskustelujen aikana yksi lause toistui uudelleen ja uudelleen:
“Me ei etsitä parasta työntekijää, vaan hyvää tyyppiä, joka sopii joukkoon.”
Joku tuossa lauseessa kirpaisi joka kerta sen kuullessani.

Asia jäi vaivaamaan, ja seuraavaksi itselleni tyypilliseen tapaan päätin perehtyä aiheeseen syvemmin. Ahmin kirjoja, artikkeleita ja podcasteja yrityskulttuurista, yritysten arvomaailmasta ja johtamisesta. Niissä monien ihailemieni yritysten johto toisti tuota lausetta ja sen muunnelmia uudelleen ja uudelleen:
“Me ei etsitä parasta työntekijää, vaan hyvää tyyppiä, joka sopii joukkoon.”

Ihmiset tuppaavat pitämään itsensä kaltaisista ihmisistä. Sellaisista, joiden kanssa on helppo tulla toimeen – puhutaan niin sanotusti samaa kieltä, on samanlaiset arvot, huumorintaju ja ehkä yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Samantyylinen tapa olla, elää ja toimia. Kyllä tuohon mahtuu variaatioita, mutta mahdottomasti tilaa sooloilla ei kuitenkaan ole. Niin kauan kuin rekrytoitavan henkilön täytyy mahtua “hyvän tyypin” rooliin, jää diversiteetti kovin pintapuoliseksi. Niin kauan kuin tiimin jäsenten täytyy mahtua “hyvän tyypin” rooliin, jää monen tarpeet, mielipiteet ja ideat ääneen sanomatta.

Eräässä podcast-jaksossa mies itsevarmasti ilmoitti, että se ei voi olla mikään ongelma, jos esihenkilö soittelee alaisilleen viiden jälkeen. Mietin usein, että jos ihmiset tajuaisivat laittaa lauseidensa eteen “minun mielestäni”, olisi yhteiselo helpompaa. Hänelle se ei ehkä ole ongelma, jos selkeää eroa vapaa-ajalla ja työajalla ei ole, mutta esimerkiksi perheellisille tai ihmisille, jotka kuormittuvat jatkuvasta tavoitettavuuden pakosta, se saattaa olla massiivinen ongelma.

Eräs rekrytoinnin parissa työskentelevä henkilö kertoi minulle, kuinka heidän kilpailuetunsa on se, että kaikki tiimeissä pystyvät toimimaan asiakasrajapinnassa. En tiedä, mikä kilpailuetu se on, kun kaikki heidän kilpailijansa sanoivat ihan samaa. Vaatimus “hyvistä sosiaalisista taidoista” sulkee automaattisesti monia osaajia ulkopuolelle.

Näitä esimerkkejä oli loputtomasti. Samat yritykset, jotka mainostavat diversiteetin eteen tekemäänsä työtä, sulkevat lähtökohtaisesti erilaisuuden ulos jo lähtöviivalla. Olisi mielestäni rehellisempää mainostaa, että olet tervetullut meille juuri sellaisena kuin olet – kunhan olet riittävän samanlainen kuin me.

Opiskelujeni päätyttyä kieriskelin aiheen aiheuttamassa maailmantuskassa noin kaksi sekuntia. Totesin itselleni, että vaikka olen hankkinut vaadittavan osaamisen päästäkseni niihin yrityksiin, joihin olin haaveillut pääseväni, en tulisi koskaan voimaan niissä hyvin. Kyseenalaistaisin liikaa. Kysyisin liian usein miksi, miten ja mihin tällä pyritään. En nauraisi huonoille vitseille ja ahdistuisin firman juhlissa. En haluaisi olla tavoitettavissa ympäri vuorokauden ja toivoisin saavani keskittyä siihen, missä olen hyvä.

Olen tavattoman onnekas siinä, että olen onnistunut löytämään elämääni muitakin kummajaisia. Niitä, joiden kanssa kaiken voi rakentaa ihmisyydelle ja erilaisuuden arvostamiselle. Niitä, joiden kanssa on tilaa olla myös vähemmän hyvä tyyppi ja kysyä miksi. Näinpä me perustettiin jotain omaa. Mulla on ollut hetken aikaa jo ilo olla osa KuhaOn Muotoilutoimistoa. Mikä ihanan epätäydellinen, keskeneräinen ja kummallinen yritys meillä onkaan.